Olen viettänyt kesääni pääosin Kemijärvellä tai Helsingissä. Koetan käyttää lomaviikkoni väitöskirjan tekemiseen ja sosiaalinen elämä on jäänyt vähäiseksi.
Muutama viikko sitten ehdin käydä kuitenkin ystävän kanssa kulttuurimatkalla Tuusulanjärven rannalla, Juhani Ahon museossa hänen entisessä talossaan ja sitten itse Sibeliuksen jalanjäljillä Ainolassa. Ja toissapäivänä olin toisen ystävän kanssa Finlandia-talossa katsomassa arkkitehti Alvar Aallon ja hänen arkkitehtivaimojensa Aino ja Elissa Aallon elämäntyöstä kertovaa näyttelyä.
Kun Armi Ratia perusti Marimekkoa, hän tiivisti liiketoimintansa perusajatuksen kuuluisassa laina-anomuksessaan: ”Marimekko on Männistön muorin Venlan ja Vuohenkalman Annan kinttupolun projisoitumista tämän muuttuvan maailman valtateille, kaduille, koteihin ja koko elinympäristöön.”
En tiedä, mitä Armi tarkalleen ottaen sillä tarkoitti, mutta olen ymmärtänyt sen käsittävän suomalaisen kulttuurin, elämänmenon, luonnon ja historian ottamista luovan työn lähteeksi. Tämähän näkyy myös Aallon arkkitehtuurissa samoin kuin vaikka Sibeliuksen musiikissa.
On ehkä helpompi hahmottaa, miten kirjailija kirjoittaa kirjan tai taidemaalari maalaa taulun suomalaisista aineksista. Mutta suomalaisuudesta nousevia elementtejä voi tuoda omaleimaisesti myös arkkitehtuurin ja taideteollisuuden alalle - ja tulla sillä maailmankuuluksi.
Pieni kansakuntamme on synnyttänyt monia neroja. Saamme olla siitä ylpeitä.
* * *
Joskus minulta kysytään, että miten ehdit tai jaksat jne. - Todellisuudessa tähän ikään mennessä perheettömänä ihmisenä olisi pitänyt ehtiä paljon enemmän. Usein soivatkin päässäni tämän päivän päivänsankarin, Tove Janssonin, Syyslaulun sanat: "Nyt muistan miten paljon mä tehdä tahdoinkaan, miten vähän siitä aikaan mä sainkaan."
Myönnän toki, että jotakin olen toki tullut värkkäilleeksi. Kirjallisista töistäni parhaimpina pidän muotikauppias Lyyli Perungan elämäkertaa, jota oli myös todella hauskaa kirjoittaa. (Olkoonkin, että eräs kotiseutuaktiivi huusi kerran puhelimessa ao. kirjasta, että ei niitä kukaan halua edes ostaa.) Sain sitten olla mukana tekemässä myös muutamaa näytelmää, jotka perustuivat Lyylin elämään. Ja onhan tässä parisenkymmentä muutakin kirjaa tullut tehtyä. Aiheet ovat toki paikallisia eikä niillä ole isommin menestystä Kemijärven ulkopuolella. Ainoa kirjani, joka on oikeasti myynyt hyvin, on rovasti Heikki Rosman elämäkerta, siihen tosin luultavasti oli syynä se, että kirja kertoi niin laajasti arvostetusta henkilöstä.
Mutta piti kirjoittaa ehtimisestä. Yksi asia, mikä on antanut minulle paljon lisätunteja kalenteriin on se, että käytän aika vähän omaa autoa, mutta paljon joukkoliikennettä. Toki Lapin kairoilla se ei ole aina mahdollista, mutta silloin kun on. Jos ei aja itse, voi keskittyä tekemään muuta. Monet kirjat, ja myös puheet tai muut kirjalliset työt mitä olen tehnyt - mukaan lukien myös monet poliittisena avustajana tekemäni kirjalliset työt - olen huomattavalta osin kirjoittanut lentokenttien ja rautatieasemien odotussaleissa, lentokoneissa, junissa, busseissa jne.
Joskus jos joku tuttu sattuu samaan bussiin, niin tietenkin on kohteliasta ja joskus hauskakin jutella, mutta usein olen aikatauluttanut päiväni niin, että käytän bussimatkan jonkun työn tekemiseen. Kun sellaisena päivänä joku tulee viereen istumaan ja sanoo, että onpa mukava jutella niin menee matka nopeammin, niin siitä ei aina ilahdu.
Meneillään olevaa väitöskirjatyötä jo viime kesänä ja myös tänä kesänä lomani aikana olen saanut vietyä eteenpäin niin, että minulla on muistiinpanovihko mukana aina bussimatkoilla. Tai kun menin aamulla kirkkoon bussilla ja sieltä palatessa Malmin hautausmaan kautta, luin bussimatkat tenttikirjaa. Tällaisista pienistä joutoajoista voi tulla yllättävän paljon lisäresurssia, kun ne vain käyttää tarkoin hyödykseen.
* * *
Kävin aamulla messussa Tuomiokirkossa. Messun päätteeksi soitettiin, kuten usein on tapana, lyhyt loppusoitto. Oikein komeasti urut pauhasivatkin. Loppusoitto kuunnellaan yleensä loppuun asti, sen jälkeen voi pappi käydä vielä kertomassa jotain tulevista tapahtumista tai kutsumassa kirkkokahveille tms. - Nyt kuitenkin muutama henkilö nousi ylös heti loppusoiton alkaessa ja käveli ulos kirkosta. Ehkä heillä oli kiire tai ehkä he olettivat, että soiton alkaminen merkitsee, että nyt voi poistua. Tämä ei tietenkään ole mikään suuri käytösrike.
Mutta tämän jälkeen huomasin, että yksi jos toinen alkoi pyöritellä päätään ja katsella, pitääkö lähteä pois ja lähtevätkö muutkin? Vähitellen ihmiset eri penkkiriveistä alkoivat nousta näiden ensin lähteneiden perään. Yksi vanha pappa yritti jäädä istumaan, mutta hänen vaimonsa alkoi kiskoa häntä sen näköisenä, että kyllä täältä muutkin lähtevät, lähdetään mekin. Loppusoiton päättyessä - minkä jälkeen papilla oli vielä jotain sanottavaa - arviolta ehkä puolet kirkkoväestä, jos sitäkään, istui enää penkeissä.
En tarkoita tällä nyt moittia niitä, jotka lähtivät ennen kuin koko ohjelma loppui. Mutta jotain tämä kertoo ehkä meistä ihmisistä. Ei ole ihme, että Vapahtaja vertaa meitä usein lampaisiin. Kun muutama lähtee päkättämään johonkin suuntaan - oli se väärä tai oikea - niin lauma seuraa helposti perässä. Sosiaalinen paine vaikuttaa ihmisiin niin monella eri tavalla. On usein helpompaa mennä joukon mukana. Varsinkin, jos se tie on lavea ja vielä tämän maailman menoon.
Luullakseni minua hieman tympäisi se, että ihmiset alkoivat lampsia ulos kirkosta kesken soiton. Ja mielessäni keskityin heidän paheksumiseensa niin, etten huomannut hirttä omassa silmässäni, tai ainakaan kirkon penkille laskemaani kännykkääni, jonka poissaolon huomasin vasta yliopiston kohdalla, kun aloin ottaa kuvaa kovassa tuulessa liehuvasta Suomen lipusta. Juoksin takaisin kirkkoon ja onneksi puhelin oli edelleen siellä penkillä. Olisi ollut toki syytä huolehtia enemmän omista asioistaan kuin kiinnittää huomio toisiin.
]]>
